Sain pitkästä aikaa kokea kestävyysurheilun flow-tunteen. Osallistuin menneenä viikonloppuna Finlandia-hiihdon 50 kilometrille vapaalla hiihtotyylillä.
Pohjat oman kuntoni suhteen eivät tänä vuonna olleet parhaat mahdolliset. Näin etukäteen itse ajattelin. Olin ihan tosissani miettinyt myös jättäväni hiihdon jossain vaiheessa kesken, jos kunto loppuu. Olihan synnytyksestä vasta reilut 3 kuukautta, kovista treeneistä aikaa lähes 9 kuukautta ja muutenkin kuntoilu ollut rauhallista viimeiset kuukaudet. Tänä vuonna, heikon lumitilanteen vuoksi, Finlandia koostui kahdesta lenkistä. Ensimmäisen lenkin jälkeen olisi siis voinut heittää sauvat naulaan, jos olisi siltä tuntunut.
Mutta kuinkas siinä kävikään? Hiihdin koko reitin alusta loppuun ja 50 kilometrin kohdalla kello pysähtyi aikaan 3.37.47. Olin voittanut. Itseni.

Tämä oli osoitus minulle siitä, että peruskuntoaan voi pitää yllä myös kevyemmällä liikunnalla. Kuten olen viime kuukaudet tehnyt. Kävelyä, hyötyliikuntaa, aktiivista arkea, kevyitä vaunulenkkejä, hiihtoa ja ihan muutama juoksulenkki ilman vaunuja. Ei yhtään kovaa treeniä, ei yhtään yli tunnin juoksulenkkiä tai hiihtolenkkiä, mutta sitäkin enemmän kävelyä. Liikuntaa matalalla sykkeellä.
Itse ehkä turhaankin aliarvioin liikuntaa ja urheilua, jossa ei tule hiki. Varmaan aikaisemmilta treenivuosilta on jäänyt päähän sellainen ajatus, että kyllähän urheillessa hiki pitää tulla. Näemmä voisin päivittää tätä ajatustani nyt äitiysloman jälkeen.
Puhelimeni laskee askelia. Saan 10 000 askelta lähes joka päivä ylitettyä, vaikka päiväni ei sisältäisi mitään sen kummempaa. Kymppitonni tulee täyteen ilman yhtäkään hikipisaraa. Tästä eteenpäin annan kävelylenkeillekin niille kuuluvan arvon. Yleisesti aktiivinen elämä ja kävelylenkit silloin kun ehtii on oikeasti todella hyvää liikuntaa, jos elämässä ei aina ole aikaa tai mahdollisuutta treenata tai urheilla tavoitteellisemmin tai korkeammilla sykkeillä. Silloin hyötyliikunta ja ihan vaikkapa vain kävely kelpaa oikein hyvin!
Takaisin siihen Finlandiaan ja hiihtooni. Olin etukäteen päättänyt hiihtäväni koko matkan omaa vauhtia. Piittaamatta sen enempää muista, niistä sadoista, jotka lähtivät samalla pamauksella kanssani. Niin myös tein. Lähdin matkaan ensimmäisessä lähtöryhmässä viidensadan muun hiihtäjän kanssa. Lähtölaukauksen jälkeen annoin porukan painaa oikealta ja vasemmalta ohi ensimmäisissä ylämäissä. Ehdin vielä 40 kilometrin jälkeen lisätä vauhtia, jos paukkuja löytyy, ajattelin.



Tänä vuonna ladut olivat hyvässä kunnossa, keli liukas ja minun lähtöryhmän hiihtäjät hyväkuntoisia. Ensimmäinen 10 kilometriä hiihdettiin jo reipasta vauhtia, eikä jonoja muodostunut. Omaa vauhtia ei siis tarvinnut hidastaa ruuhkan takia, mikä oli todella hyvä asia.
Kahdenkympin kohdalla olin todella hyvissä voimissa. Siinä vaiheessa aloin tosissani huomata, että kyllähän minä jaksan lähteä toiselle kierrokselle ekan lenkin jälkeen.
Jokaisella huoltopisteellä join mukin tai kaksi urheilujuomaa. Veteen, mehuun tai kiinteisiin ruokiin en tällä kertaa koskenut ja se oli hyvä ratkaisu. Uskoisin niin. 50 kilometriä on kuitenkin niin lyhyt matka, sen pärjää hyvin pelkän nesteen voimalla. Aikaisempina vuosina banaani, ruisleipä ja rusinat olivat tehneet olon turhan raskaaksi ja saaneet mahan möyrimään. Nyt sellaista harmia ei ollut.
Viimeisen kympin aikana lihasvoimani alkoi hiipua. Ylämäet tuntuivat raskaammilta ja hiihdostani hävisi terävin tuntuma. En kuitenkaan kokenut mitään suurempaa hyytymistä. Viimeisetkin kilometrit jaksoin olosuhteisiin nähden hyvävoimaisena.

48 kilometrin kohdalla tuuletin itselleni. Pari tasaista suoraa ja isot alamäet Lahden Urheilukeskukseen, niiden jälkeen maaliviiva häämöttää.
48 kilometrin kohdalla ehdin myös antaa ajatuksen kestävyysurheilun flow-tunteelle. Se on yksi suurimmista syistä, miksi kestävyysurheilu on mielestäni niin hienoa. Kun voittaa itsensä, huonoista hetkistä huolimatta jaksaa eteenpäin, selviytyy ja lopussa saa sen älyttömän endorfiiniannoksen ihan omasta takaa. Kestävyysurheilun flow saa myös ajantajun katoamaan. Tuo lähes neljän tunnin suoritus meni kuin hujauksessa. Hetki josta nautin suuresti. Siinä se hienous kait piilee.


Isälleni annan myös ison kiitoksen liukkaista suksista sekä hyvästä huollosta ja kannustuksesta ladun varrella. Viimeisen kympin sain hiihtää lämmin, kuiva pipo päässäni, kun iskä antoi oman piponsa minulle. Ai että! Kotijoukoille myös kiitokset vauvan hoidosta. Tämä oli ensimmäinen kerta kun olin vauvasta erossa yli 1,5 tuntia, kaikki oli mennyt hyvin. Hiihdon jälkeen sain kaulaani mitalin, mutta paras palkinto odotti kotona kun sain syliini rakkaan Pikkuässän. 💟 Sellainen oli tämän vuotinen Finlandia. Yksi massahiihtotapahtuma on vielä keväällä kalenterissani, sen jälkeen alan suunnata kohti puolimaratoneja ja Jukolan viestiä. 🙂
Hilla

Instagramissa @hillasblog

Facebookissa @hillasblog

Twitterissä @hillasblog