Kuva: Salla Smeds, @sallashome
Nyt vasta ymmärrän miten paljon en tiennyt ennen vauvan syntymää. Ja ehkä ihan hyväkin niin. Mitäkö olen oppinut viimeisten viiden kuukauden aikana – aikana jolloin minua on kutsuttu äidiksi.
Vauvan tuoksu. Monet siitä puhuvat ja onhan se myös minun todettava. Yksi parhaimmista tuoksuista maan päällä. Se tuoksu, kun illalla nuuhkuttelee nukkuvan vauvan päätä. Vauvan tuoksua voisin purkittaa, jos se olisi mahdollista.
Nukkuminen. Ymmärrän vasta nyt, mitä sillä tarkoitettiin kun minulle ennen synnytystä sanottiin: ”nuku vielä kun voit.” Koin sen silloin tyhminpänä lausahduksena ikinä, mutta siinähän on perää. Joku tainnut kokea asian ennen minua. Vaikka meillä nukutaankin melko hyvin, ei silti mikään muuta sitä faktaa, että joinain iltoina olisi ihana kaatua sänkyyn juuri silloin kun itseä nukuttaa. Tässä hetkessä tuntuisi myös lottovoitolta että saisi nukkua edes yhden yön ilman herätyksiä. Jaksaisin sen voimalla varmaan seuraavan puoli vuotta. hah.
Äidin tärkeys. Vaikka nyky-yhteiskunta haluaa olla ja on tasa-arvoisempi kuin koskaan, on silti äiti äiti ja isä isä. Niissä on eroa. Tottakai molemmat ovat vauvalle tärkeitä, mutta joissain tilanteissa äidillä on se oma roolinsa.
Imetys on ihanaa ja kamalaa. Parhaimmillaan imetys on läheinen hetki vauvan kanssa, on ihanaa ja koen suurta onnellisuutta, että se on onnistunut näinkin hyvin. Toisinaan se tuntuu taakalta, jos niin saa sanoa. Minun pitää aina miettiä omat menoni vauvan mukaan, olla siellä missä vauvakin ja kantaa syöttämisen ”vastuu” yksin naisena. On niitä kertoja ollut, kun olen miettinyt miksi miehiltä ei tule maitoa. Ja taas palaamme siihen edelliseen kohtaan. Miksi äiti on äiti ja isä on isä, vaikka kuinka tasa-arvoa vaalimmekin.
Myötätunto itseään kohtaan. Luin joululahjaksi saamani kirjan hiljattain, sen nimi oli Itsemyötätunto. Eli myötätunto itseään kohtaan. Olen äitiyden myötä oppinut antamaan enemmän siimaa itselleni, en vaadi enää yhtä paljon. Eikä kaikkeen voi todellakaan vaikuttaa, vaikka kuinka haluaisi. Vapauttava oppi, jonka äitiys toi mukanaan tai ainakin korosti sen ymmärrystä. Koti ei millään pysy yhtä siistinä kuin ennen, liikunnan ei tarvitse olla yhtä suorituskeskeistä kuin ennen ja riittää kun teen asiat itselle parhaalla mahdollisella tavalla.
Aika sai uuden merkityksen. Joskus ehkä kuvittelin, että äitiyslomalla minulla olisi aikaa leipoa tai opiskella avoimessa yliopistossa muutamia kursseja. Saanko nauraa. En ole leiponut kertaakaan ja avoimen yliopiston kurssit yövalvomisen jälkeen kiinnostavat yhtä paljon kuin viime joulun lanttulaatikko pakastimen pohjalla. Okei, kulutan aikaani bloggaamiseen ja erääseen uuteen ideaan, mutta niiden lisäksi pienet omat hetket ovat kultaakin arvokkaampia. Siinä ei tarvitse keksiä lisätekemistä, kuten ennen mammalomaa kuvittelin.
Arjen pienet ilot. Jos olin ennenkin hyvä huomaamaan pieniä arkisia iloja, olen siinä varmasti äitiyden myötä vielä tuplasti parempi.
Äitiysloma 9 kk menee nopeasti. Joskus kuvittelin, että miten äidit jaksavat olla kotona yhdeksän pitkää kuukautta. Nyt omaa äitiyslomaani on enää alle puolet jäljellä ja tuntuu oikeasti kuin se olisi alkanut vasta hetki sitten. Tämä aika on arvokasta, enkä yhtään ihmettele heitä, jotka haluavat jäädä äitiysloman jälkeen vielä hetkeksi vauvan kanssa kotiin ennen työelämään paluuta.
Lapsen hymy ja nauru ovat parasta. Yhtälailla lapsen kehityksen seuraaminen. Ne antavat voimaa harmaankin päivän keskelle.
Näiden lisäksi olen oppinut äitiydestä, itsestäni ja vauvoista kasapäin muutakin. Vaikkapa sen, että vauvan kynsiä voi viilata, jos kynsisakset tuntuvat liian isoilta. Tai miten lentokoneessa pelastusliivit puetaan vauva päälle. Tai missä sijaitsevat Helsingin keskustassa parhaat vauvanhoitohuoneet. Kaikenlaista sitä oppiikin.
-Hilla