Tiedättekö mitä minä päätin? Päätin, etten aio jahdata täydellisiä valokuvia Instagramiini tulevien kolmen viikon aikana (tai ehkä sen jälkeenkään jos hyvältä tuntuu) kun vietämme perheeni kanssa kesälomaa. Kuvaan sen, mitä vastaani tulee ja herättää jonkin tunteen minussa. En etsi parasta asentoa poseeraukseen, en kultaista leikkausta tai täydellisintä otosta photoshopin galleriasta.
Olen viime aikoina huomannut inspiroituvani enemmän henkilöistä, jotka jakavat elämän makuista elämäänsä täydellisten kuvaportfolioiden sijaan.
Tiedän hienojen kuvien taustalla olevan paljon aikaa ja vaivaa. Se aika on kuitenkin jostain muusta pois, jostain tärkeämmästä. Joskus tärkeimmät asiat tapahtuvat siinä hetkessä. Hetkessä, joka vaatii läsnäolon.
Seuraavat kolme viikkoa jaan elämääni täällä somessa, mutta siihen saavat riittää räpsykuvat, jotka kertovat elämästäni enemmän kuin kameralta photoshopin kautta Instagramiin päätyneet parhaimmat, valikoidut otokset.
Ja tämä ei ole paasausta siitä, että somen pitäisi muuttua joksikin tai ihmisten pitäisi olla enemmän aitoja. Kaikki kukat saavat kukkia omalla tavallaan, mutta oma kukkani kukkii ainakin seuraavat viikot keskittyen siihen tärkeimpään, tähän hetkeen. Elämän epätäydellisyys inspiroi nyt.
Sellaista pohdin kun skrollasin Instagramia eräs ilta. Kerroin sen nyt teillekin. Parhaillaan kuuntelen tiskikoneen hyrinää, juon päiväkahvia keittiön ikkunan ääressä, katselen näitä kukkia ja odottelen milloinka vauva herää päiväuniltaan. 🌻