He, mieheni ja vauva, ovat juosseet yhdessä jo 1000 kilometriä. Tänään tuli sellainen rajapyykki Danielin treenipäiväkirjassa täyteen. Nostan hattua, sillä juoksijan vaimona tämä on ollut tapa saada omaa aikaa. Oikeastaan win win -tilanne meille kaikille. Mies rakastaa juoksua ja se on hänen tapansa nauttia, kerätä voimia, liikkua, nähdä maisemia ja treenata. Vaunulenkkien ansioista hän on saanut pitää lähes täysin kiinni omasta harrastuksestaan, lenkille hän on voinut lähteä milloin vain. Vauva nukkuu aina hyvät unet vaunuissa, viihtyy maisemia katsellen ja on iloinen päästessään mukaan. Ja toisaalta minä olen saanut tehdä vaunulenkkien aikana jotain itsekseni, sellaista omaa aikaa, siivousaikaa, kirjan lukemista, aikaa urheiluun tai mihin vain.
Juoksuvaunut ovat olleet meillä ahkerassa käytössä. Pian saamme vaihtaa etukumin, sillä pyörät ovat pyörineet pitkin teitä ja katuja, kuluneet. Juoksuvaunut ovat olleet yksi parhaista investoinneista vauvaelämään. Nulkevat helposti mukana, ovat kevyet ja juokseminen näiden kanssa on mukavaa, joskaan ei kevyttä, mutta onnistuu hyvin.
Ja mitä ehkä jokseenkin harhaan johtavaan otsikkoon tulee, juoksu on minunkin mieltä lähellä, mutta en keräile kilometrejä tällä hetkellä. Minulla 1000 kilometriä ei olisi tullut täyteen edes ilman vaunuja, ei millään. Nautin vain jokaisesta lenkistä, jonka pääsen tekemään. Laatu todellakin korvaa määrän juuri nyt. 😊 En tällä hetkellä haikaile isoista suorituksista tai kovista vauhdeista, sen sijaan kevyt askel, rapina lenkkareiden alla, kunnon hiki ja hyvä olo motivoivat minut lenkkipoluille.
Osan lenkeistä juoksemme myös yhdessä. Siinä ehtii hyvin vaihtaa päivän kuulumiset, kysyä toiselta mitä kuuluu. 💗
-Hilla

Instagramissa @hillasblog

Facebookissa @hillasblog

Twitterissä @hillasblog