3. toukokuuta 2015. Seison Hollolassa anoppilan eteisessä. Paljon olen tästä uudesta ”toisesta” perheestäni jo oppinut, mutta nyt ne horisevat yhdessä poikaystäväni kanssa jotain korvilleni aivan vierasta kieltä. ”Missä on mun EMIT?” ”Osaatko Tanja ottaa suunnan?”
Olen viimeksi suunnistanut yläasteella. Muistan, että suunnistus oli niitä ”ihan ok” -lajeja. Pidin jo peruskoulussa liikuntatunneista ja lähes jokaisesta lajista paitsi jalkapallosta (tässä yhteydessä pitänee mainita, että olen pelannut myös jalkapalloa vuoden verran, mutta se on toinen tarina), mutta nyt Messilän iltarasteja lähestyessäni mietin kyllä mielessäni, että mihinkä sitä on taas tullut ryhdyttyä. Poikaystäväni on ilmeisen hyvä suostuttelija.
Lenkkarini luistavat ja sammal pakenee jalkojeni alta. Ihmettelen ääneen kuinka nopeasti himoharrastajat etenevät metsässä. Varustuksessani olisi kuulemma parannettavaa, sillä suunnistukseen vaaditaan omanlaisensa kengät, joissa on pohjassa terävät piikit pidon takaamiseksi. En anna asian häiritä enempää vaan keskityn tihrustamaan karttaa poikaystäväni avustuksella. Mittakaava 1:10 000 tarkoittaa, että yksi sentti kartalla vastaa sataa metriä maastossa. Okei, tämä oli ehkä pääteltävissä. ”Suunnan ottamisella” tarkoitetaan kompassin käyttämistä apuvälineenä siten, että rastilta toiselle edettäessä osataan juosta juuri siihen oikeaan suuntaan. Levykompassi kartan päälle oikeaan asentoon ja sitten kierretään kompassipesää – kas noin, suunta on otettu ja ei kun eteenpäin. EMIT on taasen se hassu muovinen kappale, joka painetaan rastipisteellä olevaan hahloon rastin löytämisen merkiksi. Maalissa EMIT ”puretaan” tietokoneella ja saat oman suoritusaikasi.
Löydämme kaikki Messilän rastit ja maaliin tullessa uskallan jo vähän lisätä juoksuvauhtia. Löytämisen riemu on kutkuttava. Peruskoulun liikuntatuntien suunnistuskerroista huolimatta laji tuntuu uudelta. Kilpailuhenkisenä ihmisenä olen jo ensimmäisellä suunnistuskerrallani oppinut jotakin tärkeää; älä jää pitämään kokousta rastille, sillä tällöin paljastat rastin sijainnin muille suunnistajille.
Pari suunnistuskertaa ja nilkkarallia myöhemmin päätän panostaa varusteisiin ja hankin suunnistuskengät. Niillä pääsee metsässä huomattavasti kovempaa ja lajiin tuleekin heti enemmän urheilun tuntua. Ensimmäisen suunnistuskesäni alkupuoliskon keskityn pysymään poikaystäväni peesissä sekä ymmärtämään missä kohtaa karttaa liikumme ja mitä mikin karttamerkki tarkoittaa. Puolessavälissä kautta osamme vaihtuvat. Nyt Lauri juoksee perässäni ja antaa ohjeistusta vain, mikäli menen aivan väärään suuntaan.
Lauri on hyvä opettaja. Kaikki asiat opetellaan alusta asti kunnolla. Kompassin käyttö ja kartan peukalo-ote ovat tärkeitä asioita osata. Korkeuskäyriä en ihan heti ymmärrä ja teen alussa typeriä reittivalintoja, jotka maksavat liikaa aikaa. ”Ei hätää, ensin on tärkeintä, että kaikki rastit löytyvät”, Lauri lohduttaa. ”Reitinvalinnat kehittyvät kyllä ajan kanssa”, komppaavat Hilla ja Daniel, kun puhumme jälleen suunnistuksesta, johon myönnän jo vähän hurahtaneeni ensimmäisen kauteni aikana loppukesästä 2015.
Kauden avauksessa keväällä 2016 tajuamme Laurin kanssa, että meidän on parasta jatkaa omilla radoillamme. Hahmotamme ympäristöä eri tavalla, ja joka tapauksessa minun tulisi jossain vaiheessa pärjätä metsässä yksin. Suunnistan ensimmäisen kerran yksin Espoon Pirttimäessä. Metsään meno jännittää ja puhelin on pakko ottaa mukaa eksymisen varalta. Selviydyn kuitenkin kunnialla ja onnistumisen iloa maaliin saapuessa ei voi sanoin kuvata. Löysin kaikki rastit, ja vielä aivan itse!
”Lähdetkö Jukolaan?”, kysytään minulta keväällä 2016. Jukola on yksi maailman suurimmista suunnistuksen viestikisoista, jossa naiset juoksevat päivällä neljän osuuden Venlojen viestin ja miehet (ja myös ne rohkeimmat naiset) yöllä seitsemän osuuden Jukolan viestin. En koe olevani vielä valmis moiseen ja haluan vielä harjoitella lisää. Lupaan harkita asiaa seuraavana vuonna. Keskityn loppukauden omaan suoritukseeni ja reittivalintojen tehostamiseen. Metsässä kaikkoavat murheet sekä stressi ja kropan valtaa kokonaisvaltainen hyvänolon tunne. Luontoa rakastavana ihmisenä totean, että olen löytänyt lajini.
2017 kevään koittaessa päätän olevani valmis. Tänä vuonna menen Joensuun Jukolaan juoksemaan Venlojen viestissä. Puhkun intoa ja ilmoittaudun kevään Jukola-Venlat -suunnistuskouluun, jota pitää sympaattinen ja taitava Einari Heinaro Helsingin suunnistajista. Kolmella teoriatapaamisella keskitymme kartan lukuun ja tekniikkaan. Maastossa juoksemme aina jonkun teeman mukaisesti. Yhdellä kerralla havainnoimme pinnanmuodostumia, kun taas toisella kerralla treenaamme rinnerasteja. Alan ymmärtämään enemmän reitinvalinnoista, ensimmäisistä ennakoista ja niin sanotuista viimeisistä varmoista. Suunnistuskoulu on opettava, mutta alan hieman stressaantua taidoistani. Useat kevään suunnistuskerroista menevätkin ihan päin puuta liiallisen yrittämisen vuoksi. Teen hirveitä pummeja (suunnistuksessa pummiksi kutsutaan sitä, kun suunnistaja ei löydä rastia vaan etsii sitä väärästä paikasta), ja parina kertana jätän jopa radan kesken. Tunnen epäonnistuneeni ja kiroan kehitykseni pysähtymistä. Venlojen viesti lähenee uhkaavasti ja valmistautumisaika hupenee päivä päivältä.
Automatka Joensuun Jukolaan sujuu suunnistuksellisista epäonnistumisistani huolimatta leppoisasti. Odotin jännittäväni Jukolaa enemmän. Olen kuitenkin tehnyt mielessäni pyhän päätöksen siitä, että Jukolassa aion vain nauttia suunnistuksesta. Aion fiilistellä maastoa ja suunnistaa hyvällä mielellä. Lähden joukkueestamme toisena metsään. Heti alusta saakka tunnen, kuinka jaloissani on voimaa vaikka muille jakaa ja juoksu kulkee Enon haastavissakin maastoissa. Olen euforiassa ja ehdin jo toivoa, ettei osuuteni loppuisi ikinä. Maalisuoralla annan kaikkeni ja ohitan vielä muutaman ennen maalileimausta. Olen kirinyt joukkuettamme kunnioitettavat 254 sijaa, kun päästän kolmannen osuuden juoksijan matkaan. Olen melko rikki lopun kiristä, mutta jaksan silti iloita onnistunutta suoritustani. Käyn ottamassa Mallasrastilla palauttavan huurteisen ennen kuin painelen suihkuun.
Jukolahurmio kantaa pitkälle, vaikkakin kesän 2017 suunnistukset ottavat heinäkuussa hieman takapakkia, kun en ehdi töiltäni metsälle. Jos jokin suunnistuksessa on ärsyttävää, niin se, että siihen menee yleensä koko ilta. Rastit ovat milloin Nuuksiossa ja milloin jossain Sipoon perällä. Helsingin keskuspuistossa kukaan lajilta haasteita hakeva ei suostu suunnistamaan. Onneksi kuitenkin kesälomani alussa heinäkuun loppupuolella odottaa kokonainen viikko suunnistusta Sloveniassa, kun osallistumme OOcupin rastiviikoille. Heittämällä paras kesälomallani tekemä asia ikinä. Slovenian maastot tarjoavat erilaisuudessaan mukavaa haastetta. Viisi päivää suunnistusta putkeen on kova suoritus, mutta parasta mitä olen kokenut.
Suunnistus on lajina huikea. Maisemat vaihtuvat metsässä nopeammin kuin tasaisella, joten juokset huomaamattasi pitkiäkin matkoja. Epätasainen pohja vaatii vahvoja lihaksia ja kehon koordinaatiota. Huippusuunnistajien kunto onkin mieletön. Lajissa ei kuitenkaan kunto ole kaikki kaikessa, vaan psyykkistä vahvuutta tarvitaan vähintäänkin yhtä paljon. Jokaisella rastivälillä harjoitat ongelmanratkaisua, kun valitset optimaalisimman reitin. Muisti harjaantuu, kun pidät mielessäsi rastikoodit sekä karttakuviot. Koko ajan et ehdi karttaa tuijotella, vaan välillä pitää edetä vauhdilla ja niin sanotusti kartta rullalla. Pummia et voi juosta kiinni ja epäonnistumisista on pystyttävä päästämään irti nopeasti. Suunnistus opettaakin paljon kaikkea sellaista, jota tarvitaan myös jokapäiväisessä arjessa. Minulle suunnistus on opettanut kärsivällisyyttä sekä virheiden ja pettymysten sietämistä. Yhteisöllisyys lajin sisällä kukoistaa ja kaveria autetaan aina metsässä.
Lajin pariin suosittelen lähtemään suunnistusseurojen järjestämien koulujen kautta tai lajia jo harrastavan kaverin kanssa. Heti alussa on hyvä opetella perusasiat, kuten kompassin käyttö ja kartan lukeminen. Juoksuseura metsässä helpottaa, kun voit tarvittaessa kysyä apua. Harrastuskaverin kanssa rastien löytäminen auttaa pitämään maltin mukana ja kiinnostuksen korkealla, kun rastit löytyvät varmasti ja sitä kautta saa myös niitä onnistumisen tunteita.
Minä olen onnekas, kun olen saanut ympärilleni suunnistusperheen, jossa on aina jaksettu opettaa ja tsempata. Olen löytänyt luonnon uudestaan ja oppinut nauttimaan sen hiljaisuudesta ja kauneudesta. Jokaisella rastilla olen myös löytänyt itsestäni hieman enemmän.
Sitä paitsi, jos paniikki iskee ja rastia ei löydy, niin aina voi huutaa metsässä apua. ”Ettiiks kukaan rastia 39” raikuu usein metsässä. Ja aina joku etsii. Metsään ei siis voi eksyä.
– Vieraskynäilijä Tanja Aittoniemi (Hillan veljen avovaimo)