Mun elämänmottoni voisi kuulua vaikka näin: kunhan on hyvä olla ja tyytyväinen siihen, mitä ympärillään on. Tällä hetkellä tuo tunne tulee niinkin yksinkertiasesta asiasta kuin ihana, tavallisen tasainen elämä. En laita pahitteeksi, vaikka adjektiiveihin lisäisi vielä sanan tylsäkin, koska sitä se voi jollekin olla. Itse fiilaan tätä juuri parhaillaan täysillä.
Ihana, tavallisen tasainen elämä? Mitä se sitten tarkoittaa? Asialle ei ole yhtä määritelmää, sillä tavallinen elämä on hyvin subjetiivinen käsite. Kukin näkee sen eri tavalla. Mutta ehkä tässä elämäntilanteessa ja hetkessä tavallisen tasainen elämä on minulle osittain niitä rutiineja, joista viime postauksessa kirjoitin sekä puuhastelua perheen kanssa. Ja sitä ihan tavallista elämää kotona, niiden perusasioiden äärellä.

Arki-iltoja nakkikeiton ääressä

Mukavia arki-iltoja kotona, herkullinen illallinen ruokapöydän ääressä, metsälenkki lähimetsässä, iloinen kylpyhetki lapsen kanssa, iltapalahetki sohvalla, uuden kirjan tilaaminen verkkokaupasta, kauluspaidan silittäminen, kotona puuhasteleminen, syksyisen sisustuksen pohdiskelu. Perusjuttuja, ei sen kummepia.
Voi olla, että lapsen saamisella on tähän merkitystä, voi olla, että tämä kumpuaa ihan itsestäni. Jotenkin nyt vaan vähemmän on enemmän.

Viime vuosina olen seurannut monen nuoren naisen uupuvan, niin somessa, blogeissa, työelämässä kuin ihan ystävänä lähellä. Ensin tehdään vimmatusti, halutaan mennä eteenpäin, kehittyä, antaa parastaan, edistää uraa, tienata, urheilla, elää hyvin, matkustaa, seurata trendejä, olla mukana monessa, nähdä paljon ystäviä, istua iltaa, tehdä vähän enemmän, mennä, kokea, nähdä, seikkailla. Sitten iskee väsy ja hetken päästä vähän isompi väsy. Minäkin olen varmasti jossain elämänvaiheessa ollut tunnistettavissa osasta näistä asioista.
Ulkopuolisena on helpompi nähdä asiat eri tavalla. Nähdä se, kun jollain menee melko kovaa tai kun askel alkaakin jo laahata. Oravanpyörässä ajatus sumentuu ja autopilotti astuu ohjaamaan.
Enkä sano, että pitäisi kokea ensin raju uupumus, että voi fiilata tavallista arkea. Se onnistuu ihan muutenkin, kuuntelemalla itseään, mikä minulle riittää.
Että eläisi päivä kerrallaan, ilman että huomenna pitäisi taas ylittää itsensä monin verroin ja astella siellä epämukavuusalueella kehittyäkseen. Ei, vaikka kehityskeskusteluissa sellaiset tavoitteet pitäisikin asettaa. Huomenna sun ei tarvitse olla parempi versio itsestäsi.

Seuraavatko teot arvojasi?

Mikä voisi olla kaiken tämän takana? Monesti sanotaan, että ”no nämä nykyelämän vaatimukset.” Sen mantran varjoon on helppo mennä, mutta loppujen lopuksi ne vaatimukset ovat jokaisen ihmisen omissa käsissä. Valitseeko ehkä sen tavallisen, tasaisen, jopa vähän tylsemmän elämän, vai onko koko ajan suoritettava enemmän ja isompaa.
Näissä asioissa voidaan mennä niinkin syvälle kuin ihmisen omiin arvoihin.
Sanoisin, että loppujen lopuksi teemme päätöksemme omiin arvoihin peilaten.
Mitä paremmin teot vastaavat arvojamme, sitä parempi niiden kanssa on elää.
Välillä saamattomuus, tarpeettomuus ja tehottomuuskin voisivat olla arvoja. Että jää tilaa elämälle ja ajatuksillekin.
Eihän nykymaailmassa kukaan edes kehtaa sanoa, että tänään olen ollut aika tehoton ja saamaton.
Syksy on monesti ollut mulle uuden alkua, muutoksen hakemista, jotain jännää. Edes opiskeluvuoden alkua tai töihin paluuta, uuden harrastuksen aloitusta. Saatan ilmoittautua Kansalaisopiston syksyn joogatunneille ja käydä ystävän kanssa Tallinnassa, mutta siinä se hurjastelu sitten varmaan onkin.
Unelmia, tavoitteita, päämääriä, kunnianhimoa ja haaveita saa toki olla, mutta niiden tavoittelu ei saisi laskea elämänlaatua tai loppujen lopuksi nakertaa onnellisuutta isossa kuvassa. Hinnalla millä hyvänsä -meiningillä. On myös ihan ok olla paikallaan ja vähän tavallinen, tylsäkin. Se ei ole ollenkaan junttia!
Me olemme parhaillaan matkalla kohti ystävien häitä, huomenna juhlistetaan rakkautta. Tavallisen hyvää perjantaita!
-Hilla