Minäkin kulutan tätä maailmaa omalla hiilijalanjäljelläni. Ei näitä asioita aina tule mietittyä niin paljoa, mutta joissain tilanteissa todellisuus konkretisoituu vähän liiankin märkänä rättinä vasten kasvoja. Esimerkiksi tänään aamulla kävi niin.

Olin pakkaamassa latureja. Niitä kapistuksia, joilla ladataan eri laitteiden akkuja. Olemme lähdössä viikonlopuksi reissuun ja minun oli otettava kaikki ne mukaan. Olen minä niitä ennenkin  pakannut, mutta tänään yhtä latureista ei löytynyt. Silti minulla oli 6 laturia jo laukussa ja SILTI yksi puuttui.

Samalla ajattelin, että onhan tää nyt kamalaa kun kuusi ei riitä.

Tässä laturilista:
1. Työpuhelin x 1
2. Työkone x 1
3. Oma kone x 1
4. Perheen yhteinen padi x 1
5. Sykemittari x 1
6. Kamera x 1
7. Seitsemäs laturi oli kadoksissa, oman puhelimeni laturi siis. Oikeastaan se tärkein, jolla pidän eniten yhteyttä ulkomaailmaan.

En tosiaan tajua, minne oman puhelimeni laturi oli yön aikana hävinnyt. En löytänyt sitä aamulla mistään. Mutta ei sillä niin väliä. Matkalla junalle vaan pohdin sitä, että miten 2018 luvulla ei ole edelleenkään voitu keksiä laturia, joka kävisi näihin kaikkiin vempaimiin?

Se pelastaisi ennen kaikkea maailmaa (kai naiivisti ajateltuna) ja vähän minunkin elämää.

Samalla mietin, että jos minulla on tässä kasassa 7 laturia, niin kuinka iso laturikasa tulisi kun kaikkien maailman ihmisten laturit laitettaisiin samaan kasaan.

Iso.

Ja sillä kasalla olisi aika iso hiilijalanjälki.

Nämä ovat näitä hetkiä, kun minä, yksi pieni maailmankaikkeuden kikkare mietin vakavasti kuluttamista, ekologisuutta, kestäviä valintoja ja maailman tulevaisuutta.

Milloin sinä mieitit?

T. Hilla