Minun piti tänään tulla kirjoittamaan tänne blogiin eräästä kivasta aiheesta, mutta en nyt pääse sellaiseen hyvään ja positiiviseen moodiin ja olotilaan, että se olisi mahdollista. Päätin sen sijaan tarttua aiheeseen, joka on enemmän totta juuri nyt.
Tänään aamulla säädin kamerastani asetuksia ja siinä samalla painoin vahingossa: tyhjennä kameran asetukset ja samalla KAIKKI kuvat deletoituivat kameralta. Siinä meni samalla erään projektin valokuvat, jotka olin käynyt vapaa-ajalla ottamassa, kauniissa säässä ja olin niihin vieläpä erittäin tyytyväinen. Mutta sen siliän tien nekin katosivat.
Joku voisi sanoa, että muutama kuva, älä siinä itke. Mutta sellainen ei tällaisessa tilanteessa oikein auta.
Kun harmittaa, niin harmittaa. Kun harmittaa paljon, harmittaa paljon.
Sen positiivisemman aiheen sijaan päätin kirjoittaa tänään siitä, mikä parhaillaan on mielessä. Vastoinkäyminen, sen aiheuttamat tunteet ja niistä yli pääseminen.
Ensimmäinen tunne oli epäusko. Kävikö oikeasti näin? Saanko kuvat pelastettua? Kun olin tajunnut, että en, oli seuraava tunne iso harmi, ärsytys. Sitten tuli suru ja vähän itkuakin. Kyyneleet vierivät poskilla, kun tajusin, että sama työ on todellakin tehtävä uudelleen, eikä edes takeita siitä, että se onnistuisi niin hyvin kuin viimeksi. Sitten alkoi taas ärsyttää ja keppi kasvoi otsaan. Kuinka osasin olla niin tumpelo, surkea, tunari.
Loppujen lopuksi päätin lähteä aamupäivän rasteille suunnistusmetsään selvittämään fiilistäni.
Rastiväli rastiväliltä olo alkoi parantua. Huomasin, kuinka ratkaisukeskeisesti yritin kaiken aikaa keksiä päässäni tilanteelle ratkaisua. Milloin saisin kuvat otettua uudelleen, miten fiksaan aikatauluni, miten ehdin saada kuvat valmiiksi ennen deadlinea. Miten saan sovittua henkilön kanssa uuden tapaamisen ja mitenköhän saan kuvat onnistumaan uudelleen yhtä hyvin?
Pääsin metsästä pois, ihme kyllä löysin kaikki rastitkin, vaikka ajatukset olivatkin olleet ihan muualla.

Samalla päähäni oli selkeytynyt myös toinen kartta: miten tästä vastoinkäymisestä jatkan eteenpäin.
Älä jää tuleen makaamaan! Ei itku auta markkinoilla! Ja mitä muitakin sanontoja näitä on.
En kiellä harmia, en kiellä kiukkua, en kiellä suruakaan, mutta ei niihin tunteisiin silti kannata jäädä vellomaan. Tunnustan tositilanteen: kaikki kuvat hävisivät, mutta sen jälkeen on vain alettava toimia.
Ensi viikon sunnuntaina tämäkin tilanne on jo onneksi muisto muiden joukossa. Historiaa, tilanne, josta selvisin, vaikka hetkellisesti olo olikin tympeä ja olisin voinut polkea maata kuin uhmaikäinen taapero.
Äitini oli lukenut juuri kirjaa: Kuinka olla piittaamatta paskaakaan ja siteerasi siitä kirjasta minulle yhtä kohtaa juuri äsken. Sekin vähän helpotti. Ajatus siinä oli se, että loppujen lopuksi ongelmat ja niistä selviäminen on osittain elämän suola ja sokeri. Välillä mennään ylös ja alas. Kyllä kaikki aina ratkeaa, jotenkin. Välillä pitääkin ärsyttää.
Ja kyllä, on elämässä suurempiakin asioita, kuin yhdet hävinneet valokuvat. Mutta tällaisia tunteita ne voivat herättää ja niistä päätin tänään kirjoittaa.

Fiksasin oman, rennon sunnuntaipäivän aikatauluni uuteen uskoon ja saamme tänään otettua kuvat vielä uudelleen. Aikataulut menivät yhteen, joten eteenpäin sanoi mummo lumessa!
Näiden suunnistuskuvien hymy on osittain feikattua, koska ihan ei ollut noin voittajafiilis kuin kuvat ehkä antaa ymmärtää. 😉
Ihanaa sunnuntaita kaikesta huolimatta ja juurikin siksi!
-Hilla