Seurasin alkuviikosta uutisointia syntyvyyden laskusta. Aiheesta kirjoitettiin, sitä kommentoitiin ja se herätti keskustelua varmasti monissa kahvipöydissä. Aihe on monitahoinen, eikä tämäkään blogiteksti pyri ilmiötä selittämään, mutta päätin kuitenkin kirjoittaa muutaman ajatuksen siitä, mitä aihe minussa tuorehkona perheellisenä herättää.
Syntyvyys on laskenut – miksi nuoret ihmiset eivät perusta perheitä enää siinä määrin kuin aikaisemmin? Eikö sopivaa kumppania löydy? Eikö perhe enää ole yhtä tärkeä arvo kuin ennen? Käyttävätkö naiset vahvemmin valinnanvapauttaan? Huolestuttaako ilmastoasiat, maapallon tulevaisuus ja väestön liikakasvu? Mietityttääkö lapsiarjen rankkuus ja siitä selviytyminen? Onko tukiverkosta puute? Onko urapaineet ja työelämän vaativuus sellaista, että siinä vaiheessa kun lapsille olisi ”paikka” onkin jo liian myöhäistä? Pelottaako tarinat lasten kanssa valvomisesta ja oman ajan menettämisestä? Mietityttääkö taloudelliset asiat?
Keskustelusta ei missään nimessä pitäisi myöskään unohtaa heitä, jotka lapsia todella haluavat, mutta eivät ole (vielä) lapsia saaneet. Heidänkin määrä on noussut, ja samalla tiedämme sen, että hedelmöityshoidot ovat henkisesti rankkoja ja yksityisellä puolella todella kalliita. Kaikki empatia ja voima heille, joita asia koskettaa.
Maikkarin kympin uutisissa haastateltiin maanantaina väestötieteilijää, joka kertoi, että epäröivien määrä on lisääntynyt, kun lisääntymisiässä olevalta henkilöltä kysytään haluatko tulevaisuudessa lapsia vai ei? Ennen on vastattu selkeämmin ”kyllä” tai ”ei”, nyt kasvua on tullut eniten vastaukseen ”en tiedä”. Se kertoo epävarmuudesta ja siitä, että asiaa todellakin punnitaan erinäisistä syistä. Ja toisaalta, hyvä myös niin, koska lapsissa ja heidän tulevaisuudessa on vastuutakin.
Uutisissa ratkaisuja kysyttiin poliitikoilta, mikä ei mielestäni asiaa ratkaise – tilanne on enemmänkin ilmiö. Väestötieteilijä pohti esimerkiksi sitä, onko Suomen valtiolta unohtunut viestiä nuorille, että tähän maahan on hyvä ja turvallista saada jälkikasvua. Ehkä niinkin. Väestötietelijä muistutti myös siitä, että väestönkehitykseen kuuluu tämäkin vaihe, jossa kasvu hiipuu. Minä mietin asiaa arvopohjalta: nykyaikana ihmiset elävät yhä vahvemmin omien arvojen mukaisesti: perhe, ura, ekologisuus, elämykset, vapaus, hyvinvointi, jne… Ehkä tuossa arvokentässä perhe on menettänyt arvoaan, vaikka se minulle henkilökohtaisesti onkin erittäin tärkeä arvo.
Joissain keskusteluissa jopa mietittiin sitä, että onko sosiaalisen median kauhukuvilla vaikutusta asiaan. Kun äidit ja isät puhuvat valvotuista öistä, uhmaiästä ja arjen rankkuudesta. En usko siihen, sillä nuoret ovat hyviä medialukutaidossaan ja ymmärtävät varmasti, että nuo asiat ovat vain osa perhe-elämää.
Minunkin kanavissani puhutaan asioista rehellisesti – siitä, mitä elämä ajoittain on, mutta yhtä usein iloitsen lasteni kanssa ja näytän sitä kaikkea hyvää, mitä lapset ovat minun ja Danielin yhteiseen elämään tuoneet mukanaan. Suurimman rakkauden, merkityksen ja kaikki ne arjen pienet ihanat hetket ja ilot. Toisaalta on myös vapauttavaa, että niistä kurahousuralleista, tahto-taaperoista ja väsymyksistä saa puhua, koska ne tuovat vertaistukea ja inhimillisyyttä heille, jotka parhaillaan kyseisiä hetkiä käyvät läpi.
Myös sydämellinen Hanna Väyrynen kirjoitti blogissaan tästä aiheesta ja puki asian kauniisti sanoiksi omassa tekstissään:
”Onko lapsiarki sitten raskasta? Kyllä. Valehtelisin jos väittäisin muuta. Se väsyttää ja se sitoo ihan eri tavalla kuin mikään muu aikaisemmin. Mutta samalla se antaa niin paljon enemmän, kuin mikään muu aikaisemmin. Ne onnen ja ilon hetket mitä myös koet lasten kanssa päivittäin on niin käsittämättömän syviä, ettei niitä kykene edes sanoin selittämään. Jokainen vanhempi tietää, että vaikka väsymystään valittaakin, niin samalla se pieni ihminen on elämäsi suurin ylpeyden aihe ja maailman rakkain asia. Heidän takiaan sinä haluat olla parempi ihminen. Heidän takiaan olet valmis tekemään ihan mitä vain ja yrittämään entistä kovemmin. Se ehdoton rakkaus on suurempaa, kuin olet koskaan aiemmin voinut kuvitella.” Stictly Style
”— Perhe on meille prioriteetti numero yksi. Tuskin kuolinvuoteellaan miettii, että tulipa vietettyä liian vähän aikaa töissä. Kyllä se ajatus pyörii silloin elämänsä tärkeimmissä ihmissuhteissa ja miten on tullut oltua läsnä. Vaikka vanhemmuus on ajoittain uuvuttavaa, on sen palkinto moninkertaisesti suurempi. Katsoessani lapsiani sydämeni hymyilee ja on pakahtua onnesta. Meille ei ole elämässä mitään suurempaa.” Stictly Style
Nyökyttelin Hannan tekstille tuntiessani itse niin paljon samoin. Kaksikuukautinen vauvamme nukkuu päiväunia parhaillaan vaunuissa tuossa ulkona, sydämeni on täynnä onnea ja nieleskelen kyyneleitä kun ajattelen, miten paljon olemme Danielin kanssa saaneet. Haluamme luottaa tulevaisuuteen.
Aihe on iso ja mielestäni on hyvä, kun siitä keskustellaan – toivottavasti avarakatseisesti ja kaikkien päätöksiä, ratkaisuja sekä tilanteita kunnioittaen.
-Hilla