Synnytyksestä on kulunut nyt neljä viikkoa, tunteet alkavat tasoittua ja tuntuu siltä, että voin kirjoittaa synnytyksestä ilman itkua. Niin paljon tuohon maailman mullistavimpaan asiaan sisältyi tunteita että huhhu, sanonpa vain. Haluan jakaa oman synnytystarinani ja kokemukseni siitä syystä, että sain itse jonkinlaista käsitystä synnytyksen kulusta etukäteen muiden blogeista synnytyskertomuksia lukemalla. Vertaistukea siis. Synnytyskertomuksien lukeminen oli yksi tapa valmistautua synnytykseen etukäteen. Jokainen synnytys on erilainen, mutta mielestäni oli todella hyvä valmistautua synnytykseen myös muiden kokemuksia lukemalla. Huomasi kuinka erilaisia kokemukset voivat olla. Vaikka synnytys on luonnollinen asia, niin silti ensisynnyttäjänä siitä tiesi aika vähän etukäteen. Nyky-yhteiskunnassamme siitä ei paljoa puhuta, paitsi tietenkin niiden kavereiden ja ystävien kanssa, jotka ovat sen kokeneet.
Tämä teksti sisältää kaunistelematonta ja rehellistä tekstiä synnytyksestä. Älä lue pidemmälle, jos et halua tietää tai synnytysjutut tuntuvat ilkeiltä. 🙂
Aloitan synnytyskertomuksen yliaikaiskontrollista, jossa sovimme synnytyksen käynnistyksen Kätilöopiston sairaalassa 42+0 päivälle, jollei synnytys käynnisty itsestään ennen sitä. Muistan edelleen sen fiiliksen kun menin 41+6 iltana nukkumaan ja toivoin, että seuraavana yönä jotain tapahtuisi. Hyvä että sain edes unen päästä kiinni, kun toivoin niin, että synnytys käynnistyisi itsestään eikä tarvitsisi mennä käynnistykseen. Käynnistys ajatuksena nimittäin jotenkin hirvitti minua.
Aamulla sitten heräsimme uuteen päivään, eikä mitään ollut sinäkään yönä tapahtunut. Klo 11:00 meille oli aika varattu käynnistykseen ja meille oli neuvottu ottamaan kaikki tavarat mukaan sairaalaan. Tältä matkalta emme lähtisi kotiin ilman vauvaa. Söimme aamupalan rauhassa, pakkasimme tavarat ja lähdimme sairaalaan. Olo oli odottava ja tietenkin myös hieman jännitti, meitä molempia. Ehkä tänään tai huomenna saisimme nähdä lapsemme. Toisaalta oli outoa mennä ”varattuna aikana” synnyttämään.
11:00

Klo 11 meidät vastaanotti sairaalassa mukava lääkäri, joka tutki kohdunsuun tilanteen ja tilanteen ”kypsyyden”. Tilanne oli niin hyvä, että synnytys päätettiin käynnistää lääkkeettömästi ballonki-menetelmällä. Se on näin kansan kielellä vedellä täytetty pallo, joka asetetaan kohdunsuun ja vauvan pään väliin ärsyttämään kohdunsuuta, jotta synnytys käynnistyisi spontaanisti tai ainakin saisi kohdunsuun avautumaan, jotta sikiökalvot voidaan puhkaista. Lääkäri kertoi, että ballonkin asettamisen jälkeen voimme lähteä vielä kotiin odottelemaan. Hän kysyi, haluammeko jäädä sairaalaan vai mennä mielummin kotiin. Valitsimme oman kodin. Sairaala kun ei ole kaikista rentouttavin paikka ympäristönä.
13:00
Kotiin pääsimme puolen päivän aikaan. Söimme lounaan ja sen jälkeen minä päätin ottaa hetken rauhassa ja nukuin. Ajattelin, että jos valvomme ensi yön synnyttäen niin nyt on hyvä hetki levätä. Iltapäivän aikana aloin huomata supistuksia, ballonki oli siis alkanut toimia ja teki tehtäväänsä. Supistukset eivät olleet kovin kipeitä, mutta niitä tuli säännöllisesti. Ilta kuudelta ballonki ”syntyi” pois eli se oli tehnyt tehtävänsä. Tässä kohtaa olimme ihan että jes ja hurraa huutoja. Soitimme sairaalaan ja he käskivät meidän tulla takaisin sairaalaan.
19:00
Pakkasimme taas tavaramme ja ajoimme Kätilöopistolle. Tällä kertaa tiesimme, että lähdemme vauvan kanssa kotiin. Emme tosin aavistaneet, että vauva syntyisi vielä saman vuorokauden aikana. Kätilöopiston sairaalassa meidät vastaanotti ihana kätilö, hän oli aivan mahtava ja niin empaattinen. Tiesi millainen fiilis on olla 2 viikkoa yliajalla ja tulla kotoa jälleen uudelleen sairaalaan odottelemaan, että mitä seuraavaksi tehdään. Olin tässä vaiheessa päivystyksen puolella, koska synnytys ei ollut vielä käynnistynyt toden teolla. Kätilö soitti lääkärille, joka sanoi aluksi, että antaisi minun nukkua rauhassa yön yli ja seuraava toimenpide tehtäisiin vasta aamulla, jos mitään ei yön aikana tapahtuisi. Kätilö kuitenkin pyysi lääkäriä tulemaan tarkistamaan tilanteen. 20:00
Kahdeksalta lääkäri tuli, teki sisätutkimuksen ja totesi kohdunsuun olevan 4 cm auki. Lääkäri kertoi, että tilanne on jo aika hyvä. Ballonki oli siis todella tehonnut. Hienoa. Tässä kohtaa lääkäri päätti puhkaista kalvot ja uskoi synnytyksen lähtevän varmastikin käyntiin sillä. Kalvojen puhkaisu ei tuntunut missään, mutta pian lämpimät lapsivedet valahtivat. Siinä hetkessä ajattelin, että nyt se on menoa, enää ei voi perääntyä. Kätilö kertoi, että lapsivesien menon jälkeen kohdun paine muuttuu ja kohtu usein ”ymmärtää” alkaa supistella. Ja niinhän siinä tapahtui. Säännölliset supistukset alkoivat puoli yhdeksältä ja muuttuivat kaiken aikaa kovemmiksi. Selvisin niiden kanssa tässä vaiheessa vielä hyvin päivystyksen sängyllä makoillen ja käytävillä kävellen.
21:30
Synnytys oli tässä vaiheessa kunnolla käynnissä. Supistukset tulivat säännöllisesti voimakkaina ja sattuivat siinä määrin, että kätilö neuvoi minua menemään päivystyksessä kuumaan suihkuun helpottamaan oloa. Koska olimme päivystyksen puolella, niin Danielin olisi pitänyt lähteä klo 22:00 kotiin nukkumaan – päivystykseen ei saa jäädä puolisoita. Tämä tuntui minusta pahalta, koska tuntui kauhealta ajatukselta jäädä niissä kivuissa yksin sairaalaan. Onneksi sairaalassa oli tilaa ja kätilöt antoivat Danielin jäädä – fiksu ratkaisu. Daniel kävi hakemassa autosta omat tavaransa ja sen 10 minuutin aikana minun tilani suihkussa muuttui täysin. Huutelin kivuissani, enkä päässyt enää suihkun lattialta jaloilleni. Kutsuin nappia painamalla kätilön paikalle, joka totesi, että täällä taidetaan synnyttää. En tainnut vastata mitään, ajattelin vain että niin taidetaan. Samalla Daniel tuli takaisin. Kätilö soitti synnytyssalien osastolle ja sanoi, että täältä tulisi yksi synnyttäjä nyt.
22:00
Daniel ja kätilö pukivat sairaalamekon päälleni suihkun lattialla ja nostivat minut pyörätuoliin. Itse en muista pukeneeni mitään päälleni, jälkikäteen olen sitten näitä asioita kysellyt Danielilta. heh. Omat muistikuvani alkavat tästä kohtaa eteenpäin olla aika hämäriä. Muistan, että matka synnytyssaliin tuntui ikuisuudelta, vaikkei se ollut. Synnytyssalissa minut vastaanotti uusi kätilö ja kätilöopiskelija. En pystynyt heitä enää siinä vaiheessa tervehtiä. He eivät tosin olleet ihan heti kartalla tilanteestani ja ehdottivat jumppapalloja ja tens-laitetta synnytyskipuihin sekä muita lääkkeettömiä kivunlievitysmenetelmiä. He kyselivät myös hieman toiveitani synnytyksen kulun suhteen, mutta en enää pystynyt paljoakaan kertomaan. Olo jumppapallon päällä kävi hetkessä täysin sietämättömäksi ja pyysin siirtyä synnytyssängylle. Siinä olinkin samassa asennossa loppuun asti, täysin päinvastoin mitä olin etukäteen kuvitellut. Ajattelin, että minähän hyvä kuntoisena nuorena naisena jaksan kokeilla erilaisia asentoja ja menetelmiä lievittää kipua. Pyh, siinä ei paljoa synnytyslauluja laulettu tai hypitty jumppapallon kanssa… Tässä kohtaa taisin vaipua jonkinlaiseen synnytyskuplaani ja muistan vain pieniä osia tapahtumista. Kivut olivat kovat. 22.15
Huusin sen verran kovaa kivuissani, että kätilöt tarjosivat minulle ilokaasua. Olin tästäkin ajatellut etukäteen, että tuskin minä huudan. Ja pah, sitä ihminen huutaa kun sattuu, niin se vain on ainakin minun kohdallani näköjään. Kätilöt halusivat aloittaa ilokaasulla, koska kestin kuulemma supistuksia kuitenkin siinä vaiheessa hienosti. Hienosti..? Oma oloni oli siinä vaiheessa aivan jotain muuta, mutta päätin selvitä yksi supistus kerrallaan vaikken koskaan ollut sellaista kipua kokenutkaan. Kipu oli niin täysivaltaista ja tuntui koko kropassa. Muistan tärisseeni kauttaaltaan ja tarttuneen ilokaasumaskiin kaksin käsin aina supistuksen alkaessa. Se vei kivulta kovimman kärjen pois.
Ilokaasun voimalla selvisin seuraavan puolituntia, jonka jälkeen kivut kävivät niin koviksi, että huutelin josko saisin epiduraalin eli selkäydinpuudutuksen. Kätilöt olivat tehneet sisätutkimuksen ja olin jo 8 cm auki. Siinä vaiheessa kätilöt sanoivat, ettei epiduraalia ehditä enää antaa (koska sen laittaminen ja vaikutus kestäisi liian kauan), ainoa mikä helpottaisi oloa olisi lapsen synnyttäminen. Niissä kivuissa ajatus tuntui hetken kauhistuttavalta, mutta joissain pään sisällä päätin selvitä, eihän muutakaan voinut. Se siis samalla tarkoitti, että tämä vauva syntyisi luomuna. Muistan myös, että supistuksen aikana kielsin Danielia koskemasta minuun, koska kosketuskin sattui liikaa. Yleensä rakastan kosketusta, mutta supistuksen aikana en voinut sietää sitä. 23:00
Klo 23 aikoihin (en todellakaan itse muista näitä aikoja, mutta olen lukenut jälkeenpäin sairaalan papereista ja synnytyskertomuksestani asioita) tunsin tarvetta alkaa ponnistaa ja kipu muutti paikkaa. Suoraan sanottuna tuntui kuin takapuoli repeäisi. Daniel oli kaiken aikaa paras tuki, juotti minulle vettä, piteli ilokaasumaskia supistusten pienissä väleissä (ne olivat todellakin pieniä) ja tsemppasi sekä loi minuun uskoa että kyllä tästä selvitään. Olin hiestä märkänä ja minulla oli kova jano.
23:15
Kätilö tuki minut taas ja antoi luvan alkaa ponnistaa kun minua kerran ponnistutti. En ensikertalaisena tiennyt mitä ponnistaminen on, mutta niin sitä vaan siinä tilanteessa ihmisluonto tietää mitä tehdä. Kätilöt neuvoivat suuntaa ja tukivat jalkoja. Minä huusin ja puhkuin, pidätin henkitystä supistuksen aikana ja muistan kivun olleen sietämätön tässä kohtaa, koska meninhän edelleen luomuna panadolin voimalla. Ponnistin kaikilla voimilla vauvaa ulos ja ajattelin että tämän takia on urheiltu ja tehty vatsalihaksia. Laitoin kaiken peliin, mutta synnytys ei silti edistynyt. Kätilö kertoi, että vauvan pää kyllä tulee ponnistuksen aikana todella lähelle, mutta ponnistuksen jälkeen menee takaisin sisäänpäin. Vauva siis junnasi synnytyskanavassa. Synnytys oli edennyt niin nopeasti, että paikat eivät olleet ehtineet venyä mukana ja vauva joutui hieman ahdinkoon.
23:35
Ponnistusvaiheessa synnytys ei etene ja synnytyssaliin kutsutaan synnytyslääkäri sekä pari kätilöä lisää. Siinä vaiheessa jalkopäässäni oli viisi henkilöä ja Daniel vierelläni tsemppaamassa. Tämän muistan, ja ajattelin samalla, että nyt ei ihan kaikki ole ok, kun lääkärinkin ilme oli hieman totinen. Lääkäri sanoi, että vauvan sydänäänet hieman laskevat supistuksen aikana, koska vauva on siellä pienessä ahdingossa. Asentoani muutettiin, ja lääkäri sanoi, että saan vielä yhden ponnistuksen kokeilla, jos ei vauvan pää synny, niin sitten autetaan imukupilla. (hetken jo pelkäsin, että joudutaanko tässä sektioon) Tässä kohtaa olin omassa maailmassa, kivut olivat todella kovat. Menin silti hetkeksi hieman paniikkiin, kun ajattelin ettei vauvalla ole kaikki hyvin. Päätin kuitenkin luottaa lääkäriin ja kätilöihin – tein työtä heidän ohjeiden mukaan ja keskityin. Tässä kohtaa minulle laitettiin piikillä vähän paikallispuudutusta, jonka jälkeen kätilö leikkasi epistomian eli teki leikkaamalla vauvalle lisää tilaa. Kivut olivat niin massiiviset, etten edes kunnolla tuntenut että vauvalle tehtiin leikkaamalla lisää tilaa.
23:45
Lääkäri asetti imukupin vauvan päähän ja käski minua ponnistamaan seuraavan supistuksen aikana ja sitten vauva otettaisiin yhteistuumin ulos. Tuntui, että kaikki hääräsivät jotain jalkopäässäni. Yhdellä supistuksella syntyi pää, jonka jälkeen odotettiin hetki ja seuraavalla sipistuksella kätilö auttoi lopun vauvan kroppaa syntymään. Samalla kun vauvan vartalo syntyi, kuuli kätilö napsahduksen ja ääni kuului siitä, että repsesin leikkauskohdasta vielä vähän lisää. Tässä vaiheessa kivun määrä kuitenkin vähäni huomattavasti, kun vauva oli saatu ulos. Alapäässäni oli kuitenkin siinä vaiheessa 2 asteen repeämä ja vuodin verta.
23:50
23:48 vauva syntyi, kuulimme ensimmäisen parkaisun ja katsoimme Danielin kanssa toisiamme hämärässä synnytyssalissa, missä kirkkaat valot osoittivat sinne missä tapahtui. Hän on meidän lapsi, käsittämätöntä. Tuon kaiken synnytyshuudon ja kipujen jälkeen tilanne muuttui täysin. Tämä maaginen hetki, joka sisälsi valtavan määrän tunteita. Suurimpana kuitenkin helpotus, huojennus ja suunnaton onni. Daniel sai leikata napanuoran, jonka jälkeen sain vauvan hetkeksi rinnalleni. Tuo hetki oli jotain aivan mieletöntä ja itken edelleenkin kun vain ajattelen sitä. Vauva oli rinnallani kuitenkin vain pienen hetken, koska repeämät oli saatava ommeltua ja verenvuoto oli parasta saada loppumaan. Lääkäri päätti, että repeämät ommellaan leikkaussalissa eikä synnytyssalissa ja sitten minua lähdettiin viemään leikkaussaliin. 00:00
Tämä kohta oli minulle synnytyksessä henkisesti kaikista rankin. Juuri synnyttämäni vauva otettiin rinnaltani pois ja jouduin lähtemään yksin leikkaussaliin. Onneksi tiesin, että vauva jäi turvallisesti Danielin ja kätilöiden kanssa. Silti itketti ja tuntui tosi pahalta. Taisin olla hieman järkyttynyt kaikesta tapahtuneesta muutenkin. Synnytysalissa itkin sitä tilannetta, itkin sitä että Daniel ja vauva olivat muualla ja itkin myös sitä että leikkaussalin henkilökunta oli minulle täysin vieras. Siellä sain onneksi selkäytimeeni piikillä spinaalipuudutuksen, joka lopulta vei tunnon koko alakropastani ja samalla kivut olivat kokonaan poissa. Tuo hetki tuntui siinä kohtaa niin hyvältä fyysisesti, en tuntenut mitään. Lääkäri ompeli minut, minulle laitettiin katetri ja hoitajat silittivät päätäni ja pitivät kädestäni kiinni. Sekin itketti, kaikki taisi itkettää, kertoo siitä tunnelatauksesta, joka oli aika mieletön.
01:00
Leikkaussalista minut siirrettiin heräämöön, missä puudutus alkoi vähitellen loppua ja samalla kroppani alkoi täristä kauttaaltaan ja tuntui etten pystynyt hallitsemaan tärinää. Hoitajat kertoivat sen olevan normaalia ja sanoivat, että parasta on antaa tärinän tulla ja pitää kroppa rentona. Puolen tunnin jälkeen synnytyksen kätilö soitti heräämöön ja kysyi saisivatko he tulla vauvan ja Danielin kanssa jo äidin luokse. Sehän sopi ja pian he tulivatkin. Siinä vaiheessa olo alkoi helpottaa.
2:00
Vauva oli pesty, mitattu, tukittu ja kapaloitu ja sen jälkeen vauva oli saanut olla Danielin paidan sisällä ihokontaktissa. Nyt vauva tuotiin minulle ja kätilö asetti hänet rinnalleni. Vauva oli jo edellisen tunnin imenyt Danielin sormea, joten vauva oli jo valmis nokkimaan rintaani ja otti pian imuotteen rinnasti ja alkoi opetella imemistä. Tuo oli jälleen hetki, jota en tule unohtamaan koskaan. Heräämössä oli hiljaista, vain hoitajat, kätilö ja meidän perhe. Vauva oli ensimmäistä kertaa rinnallani ja kaikki ihmettelivät ja katselivat sitä. Kätilö auttoi ja jutteli meidän kanssa synnytyksestä. Kätilö myös sanoi, että synnytys oli todella nopea, rankka, mutta selvisimme siitä tiiminä hienosti. Olimme siinä kaikessa rauhassa, kunnes jossain vaiheessa lapsivuodeosaston hoitaja tuli hakemaan meitä ja kuljetti vauvan ja minut perhehuoneeseen, Daniel käveli vieressä.
3:00
Pääsimme omaan perhehuoneeseen, uusi kätilö kävi tervehtimässä meitä, kyseli kuulumisia, neuvoi ja kertoi, että milloin vain saamme kysyä ja pyytää häntä huoneeseen. Sitten hän lähti ja me jäimme hämärään huoneeseen kolmistaan. Ihmettelimme kaikki toisiamme, haistelimme juuri syntynyttä lastamme, itkimme vähän lisää ja mietimme, että kyllä tämä elämä on ihmeellistä. Tästä nyytistä pidämme maailman parasta huolta, hän on jo nyt meille rakkainta mitä voi olla. Sellainen oli meidän synnytyskertomuksemme. Näin jälkeenpäin tunteet tasoittuvat, mutta edelleen kun asiaa miettii, niin sisältäähän tapahtuma isoja tunteita, jotka muistamme vielä pitkään, varmasti lopun elämää. Tämä tarina oli mukava kirjoittaa muistoksi, voi sitten myöhemmin lukea uudelleen kun kaikki ei ole enää niin hyvin muistissa. Vaikka synnytys oli omalta kohdaltani rankka niin fyysisesti kuin henkisesti, oli se silti elämäni tähän asti hienoin kokemus. Synnytys kesti sairaalapapereiden mukaan vaajaat 4 tuntia. Palkinnoksi saimme 3770 g ja 50 cm mittaisen ihanan tyttövauvan, joka tuhisee parhaillaan vierelläni kolmen tunnin aamupäiväuniaan. <3
”It’s said that women in labour leave their bodies… They travel to the stars to collect the souls of their babies, and return to this world together.
-Hilla

Instagramissa @hillasblog

Facebookissa @hillasblog

Twitterissä @hillasblog