Eilen oli juoksupäivä ja ihana niin. Asfalttia juostessa kuiva hiekka rapisi jalkojen alla. Metsän puolelle siirtyessä lumen määrä lisääntyi, mutta kevät tuoksui. Kevään tuoksu on yksi mun lemppareista. Se on lupaus kesän tulosta. Merkki siitä, että luonto taas heräilee ennen kuin se puhkeaa vihreään lehteensä.
Lähdimme lenkille naapurissa asuvan tuttavani kanssa. Muutimme puoli vuotta sitten Kirkkonummelle, enkä tuntenut sitä ennen ketään uudelta paikkakunnalta. Niin vain tämä uusi tuttavuuteni esitteli itsensä minulle tavattuaan minut ulkoilemassa. Sanoi, että näytetään olevan molemmat samassa elämäntilanteessa, kun työnsimme vaunujamme. Hän ehdotti yhteistä vaunulenkkiä, ja siitä se lähti. Löysin ensimmäisen tuttavan uudelta paikkakunnalta, treenikaverin ja äitikaverin.
Olen monet kerrat miettinyt, että tällaista pitäisi olla enemmän. Minun ja muiden pitäisi useammin avata suu, uskaltaa ja kokeilla. Ei sillä mitään häviäkään. Tämä uusi tuttavuus oli minulle erinomainen muistutus siitä, että oman tyyppisiä kavereita voi hyvin löytää missä elämänvaiheessa hyvänsä. Ja miten tärkeää se on erityisesti vaikkapa uudelle paikkakunnalle muuttaessa. Että löytää uusia kavereita, tutustuu naapureihin ja alkaa tuntea uudet kotihuudit omakseen.
Tämä uusi tuttavani on syntyjään Kirkkonummelta, asunut Helsingissä ja Espoossa, mutta paluumuuttanut perheen kasvaessa takaisin. Hän siis on täysin kotonaan näillä kulmilla. Hän on tutustuttanut minut lähimetsien polkuihin ja vienyt uudelle kuntosalille. Sellainen tosi avoin, iloinen ja reipas tyyppi, jonka kanssa on hauska jakaa kuulumisia ja istahtaa kahvikupin ääreen jomman kumman kotona.
Eilen illalla juoksimme yhdessä 1 h ja 20 minuuttia. Kiersimme sukat ja lenkkarit märkinä pitkin metsäpolkuja ja teimme porrastreenin matkan varrella. Vaihdoimme kuulumisia ja hikoilimme yhdessä. Tällaisia uusia tuttavuuksia tarvitaan. ❣️
Hilla